Ihmisiä yhdistää kaipuu menneisyyteen, lapsuuteen tai nuoruuteen. Ennen maailma oli toisenlainen, yksinkertaisempi, parempi, meno ei ollut stressaavaa ja
hektistä ja suorituskeskeistä, oli aikaa pysähtyä ja nauttia. Menneisyydessä
värit olivat kirkkaampia, aurinko paistoi aina.
Lienee sanomattakin selvää, että tällainen menneisyyden maailma on harhaa, ja
muistot valikoima tiettyjä hetkiä, jotka sekoittuvat mielikuvien ja fantasioiden
kanssa. Lapsuus on idyllistä vain jälkeenpäin aikuisen silmin katsottuna. Se on
se lapsuus, jonka olisi halunnut elää, johon ajoittain toivoisi voivansa
"palata".
Lapsuuteen on mahdotonta palata, tästä lienevät useimmat samaa mieltä. Mutta
tilanne on hiukan toinen, kun kaipauksen kohteena onkin fantasialapsuus, jonka
on itse aikuisena luonut. Nykyhetken fantasiamaailma, johon on otettu
elementtejä omista kokemuksista. Se ei ole kaukana menneisyydessa,
saavuttamattomissa, vaan kertoo omaa elämää koskevista toiveista ja tarpeista
tässä ja nyt.
On hyvin pitkälle järjestelykysymys, miten oman elämänsä elää. Ihminen pitää
tekosyistään kiinni kynsin ja hampain. Minä en voi muuttua, kun ne olosuhteet,
ne muut. Minun mielestäni mikään tekosyy ei oikeuta jäämään oman "aikuisten
maailmansa" vangiksi, joka väsyttää ja sairastuttaa ja maalaa kaiken harmaaksi.
Lapsuuden kyvyt pysähtyä ja ihmetellä, nauttia pienistä asioista, ajatella
yksinkertaisesti, ovat jokaisella. Naiivi ajattelu saattaa ajoittain toki tehdä
sokeaksi tärkeille yksityiskohdille, mutta se saattaa myös vetää epäolennaiset
verhot pois asioiden todellisten ytimien edestä.
Ihmisten lakien ja luonnonlakien noudattaminen jättää ihmiselle lopulta hyvin
paljon vapautta, eikä kukaan voi sen hyödyntämistä kieltää. Jokainen on itse oman vankilansa vartija.
perjantai, 1. lokakuuta 2010
Sitaatteja
"Tämä uusi tieto ei sopinut aiempaan tietoon, jonka olimme päättäneet olevan
oikein, joten jätimme sen huomiotta." -Tutkija
"Joo kyllä se innovaatio on täällä meillä tärkein asia. Odotas hetki. Hei, sinä
kaveri siellä, ei sitä noin kuulu tehdä!" -Insinööri
"Eikö sinua yhtään hävetä? Ihmiset katsoo!" -Äiti
"Kaikki ihmiset ovat lopulta aivan samanlaisia." -Psykologi
oikein, joten jätimme sen huomiotta." -Tutkija
"Joo kyllä se innovaatio on täällä meillä tärkein asia. Odotas hetki. Hei, sinä
kaveri siellä, ei sitä noin kuulu tehdä!" -Insinööri
"Eikö sinua yhtään hävetä? Ihmiset katsoo!" -Äiti
"Kaikki ihmiset ovat lopulta aivan samanlaisia." -Psykologi
tiistai, 28. syyskuuta 2010
Sopimus kommunikaatiosta
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päättänyt astua ulos tynnyristä ja rikastaa maailmaani muiden ihmisten avulla, törmäsin yllättäen seinään, josta kyllä tiesin, mutta joka osoittautui suuremmaksi ja vahvemmaksi kuin olin osannut kuvitella. Asian tiedostaminen ja asiaa päin juokseminen kun ovat lopulta huomattavan erilaisia asioita.
Minua nimittäin vaivaa ylitsepääsemättömästi ihmisten välisen kommunikaation rajoittuneisuus. Voin esittää loputtoman määrän mielipiteitä ja näkemyksiä, mutta mitä on idea ilman alkuperäistä viitekehystä? Sisäisen maailman rikkautta ei voi tuosta vain sanattomasti liittää osaksi viestiä, ja niinpä sanomani on vain vanhaa, latteaa, yksinkertaista, tai vaihtoehtoisesti täysin käsittämätöntä. Kuinka voin edes yrittää pukea ajatuksiani sanoiksi, kun viestintäni on väkisinkin kuin kädettömän yritys käyttää viittomakieltä? Kuinka ihmeessä muut ihmiset selviävät tästä? Tähänkö urhea yritykseni tulee jäämään?
En kuitenkaan ole valmis luovuttamaan vielä. Voisiko ongelmaa kiertää? Jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt ainakin helpottaisivat ja selkeyttäisivät vuorovaikutustilanteita huomattavasti. Ehkäpä laadinkin kirjallisen sopimuksen, jota alan kantaa aina mukanani useana kappaleena, ja jonka ojennan ennen keskustelua vastapuolelle luettavaksi ja allekirjoitettavaksi.
"Me allekirjoittaneet hyväksymme seuraavat ehdot koskien suullista ja kirjallista vuorovaikutusta toistemme kanssa.
1. Tyyli on vapaa, mutta kaiken takana pyrin rehellisyyteen ja totuuteen.
2. Vältän olettamuksia ja stereotypioita kaikin keinoin.
3. Hyväksyn, että mikään ei koskaan ole koko totuus. (Paitsi ehkä äskeinen lause.)
4. Pyrin selvittämään asioiden todellisen laidan niin rehellisesti kuin kykenen, mutta pidän aina mielessä, että saatan erehtyä.
5. Luotan keskustelukumppanini hyvään tahtoon minua kohtaan ja pyrin olemaan sen arvoinen.
6. Luotan keskustelukumppanini syvempään näkemykseen ja laajempaan ymmärrykseen, vaikka hän ei kykenisi pukemaan sitä sanoiksi.
Ehtoja on noudatettava kaikessa sanallisessa vuorovaikutuksessa sopimuksen allekirjoituspäivästä lähtien. Kumpikaan osapuoli ei saa muuttaa sopimuksen ehtoja ilman toisen osapuolen suostumusta.
___ päivänä _________kuuta,
______________________ ______________________"
Minua nimittäin vaivaa ylitsepääsemättömästi ihmisten välisen kommunikaation rajoittuneisuus. Voin esittää loputtoman määrän mielipiteitä ja näkemyksiä, mutta mitä on idea ilman alkuperäistä viitekehystä? Sisäisen maailman rikkautta ei voi tuosta vain sanattomasti liittää osaksi viestiä, ja niinpä sanomani on vain vanhaa, latteaa, yksinkertaista, tai vaihtoehtoisesti täysin käsittämätöntä. Kuinka voin edes yrittää pukea ajatuksiani sanoiksi, kun viestintäni on väkisinkin kuin kädettömän yritys käyttää viittomakieltä? Kuinka ihmeessä muut ihmiset selviävät tästä? Tähänkö urhea yritykseni tulee jäämään?
En kuitenkaan ole valmis luovuttamaan vielä. Voisiko ongelmaa kiertää? Jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt ainakin helpottaisivat ja selkeyttäisivät vuorovaikutustilanteita huomattavasti. Ehkäpä laadinkin kirjallisen sopimuksen, jota alan kantaa aina mukanani useana kappaleena, ja jonka ojennan ennen keskustelua vastapuolelle luettavaksi ja allekirjoitettavaksi.
"Me allekirjoittaneet hyväksymme seuraavat ehdot koskien suullista ja kirjallista vuorovaikutusta toistemme kanssa.
1. Tyyli on vapaa, mutta kaiken takana pyrin rehellisyyteen ja totuuteen.
2. Vältän olettamuksia ja stereotypioita kaikin keinoin.
3. Hyväksyn, että mikään ei koskaan ole koko totuus. (Paitsi ehkä äskeinen lause.)
4. Pyrin selvittämään asioiden todellisen laidan niin rehellisesti kuin kykenen, mutta pidän aina mielessä, että saatan erehtyä.
5. Luotan keskustelukumppanini hyvään tahtoon minua kohtaan ja pyrin olemaan sen arvoinen.
6. Luotan keskustelukumppanini syvempään näkemykseen ja laajempaan ymmärrykseen, vaikka hän ei kykenisi pukemaan sitä sanoiksi.
Ehtoja on noudatettava kaikessa sanallisessa vuorovaikutuksessa sopimuksen allekirjoituspäivästä lähtien. Kumpikaan osapuoli ei saa muuttaa sopimuksen ehtoja ilman toisen osapuolen suostumusta.
___ päivänä _________kuuta,
______________________ ______________________"
sunnuntai, 4. heinäkuuta 2010
Ja se sanois, että
Kun lapsuuden leikeissä harjoiteltiin sosiaalista kanssakäymistä, joskus piti pistää sanat toisen leikkijän nuken suuhun, jotta pääsisi toteuttamaan haluamansa skenaarion. Pelisäännöt olivat sanattomat ja selvät, ja näin tehtiin puolin ja toisin täydessä yhteisymmärryksessä.
En olisi silloin kuvitellut, kuinka paljon tätä leikkiä esiintyy aikuisilla. Nuket ovat kadonneet välistä, eikä sanoja sanota enää ääneen, mutta mekanismi on täysin sama. Lauseet, ilmeet, eleet. Odottava katse. Tiedäthän jo, mitä haluan sinulta kuulla, vai annanko lisää vinkkejä? Jos et arvaa, tai vastaat tahallasi väärin, teet väärin minua kohtaan, ja tietysti loukkaannun!
Arvoisat leikkijät: Menkää kotiinne. Kaivakaa nuket kaapista ja leikkikää sydämenne kyllyydestä. Tulkaa takaisin, kun olette kyllästyneet leikkiinne ja haluatte olla niinkuin aikuiset. Siihen asti pysykää kaukana minusta.
En olisi silloin kuvitellut, kuinka paljon tätä leikkiä esiintyy aikuisilla. Nuket ovat kadonneet välistä, eikä sanoja sanota enää ääneen, mutta mekanismi on täysin sama. Lauseet, ilmeet, eleet. Odottava katse. Tiedäthän jo, mitä haluan sinulta kuulla, vai annanko lisää vinkkejä? Jos et arvaa, tai vastaat tahallasi väärin, teet väärin minua kohtaan, ja tietysti loukkaannun!
Arvoisat leikkijät: Menkää kotiinne. Kaivakaa nuket kaapista ja leikkikää sydämenne kyllyydestä. Tulkaa takaisin, kun olette kyllästyneet leikkiinne ja haluatte olla niinkuin aikuiset. Siihen asti pysykää kaukana minusta.
tiistai, 4. toukokuuta 2010
Laadullinen yksinäisyys
Yksinäisyys ei aina katso ulospäinsuuntautuneisuutta, ystäväpiirin laajuutta, sosiaalisen elämän vilkkautta. Yksinäinen voi olla myös sellaisten ihmisten ympäröimänä, joiden seurassa viettää usein aikaa. Tällainen yksinäisyys saattaa lopulta kasvattaa ihmisestä sisäänpäinkääntyneen tai jopa antisosiaalisen. Toisten ihmisten kanssa on tuskastuttavaa olla, kun yhteistä maaperää ei ole ja sosiaaliset tarpeet eivät täyty.
Koen joskus olevani sisäänpäinkääntynyt olosuhteiden vuoksi. Suurin osa tavanomaisesta jokapäiväisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä on minulle vähintäänkin epämiellyttävää, ajoittain jopa sietämätöntä. Minä en halua keskustella toisten ihmisten tekemisistä, ellei asiaan liity jotakin pohdintaa tekoon tai ihmisyyteen liittyen, ja keskustelun lopuksi saatan olla ymmärtänyt jotakin uutta. Minua ei kiinnosta keskustella asioista siksi, että niillä olisi viihteellistä shokkiarvoa (huumori toki erikseen). En halua kuulla purematta nieltyjen ajatusten ja mielipiteiden toistelua, enkä varsinkaan heikkoja ja sokeita puolusteluja, jos asioita kyseenalaistetaan. En voi sietää toiseen ihmiseen kohdistettua kritiikkiä, joka ei ole minusta oikeutettua. Enkä sinänsä ymmärrä small talkin pointtia, mutta jos aiheet ovat jotakin yhteistä ja yleistä kuten sää, eivätkä esim. selostavalla, ei-analysoivalla tavalla tv-sarjojen juonenkäänteisiin liittyviä, osallistun keskusteluun ihan mielelläni, joskaan en aina kovin suurella mielenkiinnolla.
Mutta minä todella haluan puhua tieteestä ja taiteesta, filosofisista kysymyksistä, syvästi merkityksellisistä asioista. Minä haluan käydä kiihkottomia keskusteluja ihan mistä tahansa aiheesta, mutta joissa pyritään yhdessä syvempään ja laajempaan ymmärrykseen, uuteen oivallukseen, parempaan totuuteen, yhteyksien luomiseen tai huomaamiseen asioiden välillä. Ja minä haluan, että keskustelussa kumpikin osapuoli käyttää aivojaan ja sydäntään ja miettii ja etsii, vilpittömästi, rehellisesti ja avoimesti. (Mainittakoon tähän väliin, että pidän kovasti myös kuuntelemisesta, jos jollakulla on jotakin tietoa tai näkemystä jostakin aiheesta.) Ja minä haluan käydä näitä keskusteluja pesutuvassa, työpaikan kahvihuoneessa, koulussa välitunnilla, rappukäytävässä, internetin keskustelupalstoilla, lähikaupan käytävällä. Ja aivan erityisesti minä haluan käydä näitä keskusteluja ystävien kanssa.
Mutta vaadin liikaa. Ketään ei kiinnosta. En ymmärrä miksi. Apatia ottaa hitaasti minusta vallan. Vetäydynkö kuoreeni kuuntelemaan omaa ääntäni, vai yrittäisinkö sittenkin vielä? Osaisinko yrittää vielä?
Koen joskus olevani sisäänpäinkääntynyt olosuhteiden vuoksi. Suurin osa tavanomaisesta jokapäiväisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä on minulle vähintäänkin epämiellyttävää, ajoittain jopa sietämätöntä. Minä en halua keskustella toisten ihmisten tekemisistä, ellei asiaan liity jotakin pohdintaa tekoon tai ihmisyyteen liittyen, ja keskustelun lopuksi saatan olla ymmärtänyt jotakin uutta. Minua ei kiinnosta keskustella asioista siksi, että niillä olisi viihteellistä shokkiarvoa (huumori toki erikseen). En halua kuulla purematta nieltyjen ajatusten ja mielipiteiden toistelua, enkä varsinkaan heikkoja ja sokeita puolusteluja, jos asioita kyseenalaistetaan. En voi sietää toiseen ihmiseen kohdistettua kritiikkiä, joka ei ole minusta oikeutettua. Enkä sinänsä ymmärrä small talkin pointtia, mutta jos aiheet ovat jotakin yhteistä ja yleistä kuten sää, eivätkä esim. selostavalla, ei-analysoivalla tavalla tv-sarjojen juonenkäänteisiin liittyviä, osallistun keskusteluun ihan mielelläni, joskaan en aina kovin suurella mielenkiinnolla.
Mutta minä todella haluan puhua tieteestä ja taiteesta, filosofisista kysymyksistä, syvästi merkityksellisistä asioista. Minä haluan käydä kiihkottomia keskusteluja ihan mistä tahansa aiheesta, mutta joissa pyritään yhdessä syvempään ja laajempaan ymmärrykseen, uuteen oivallukseen, parempaan totuuteen, yhteyksien luomiseen tai huomaamiseen asioiden välillä. Ja minä haluan, että keskustelussa kumpikin osapuoli käyttää aivojaan ja sydäntään ja miettii ja etsii, vilpittömästi, rehellisesti ja avoimesti. (Mainittakoon tähän väliin, että pidän kovasti myös kuuntelemisesta, jos jollakulla on jotakin tietoa tai näkemystä jostakin aiheesta.) Ja minä haluan käydä näitä keskusteluja pesutuvassa, työpaikan kahvihuoneessa, koulussa välitunnilla, rappukäytävässä, internetin keskustelupalstoilla, lähikaupan käytävällä. Ja aivan erityisesti minä haluan käydä näitä keskusteluja ystävien kanssa.
Mutta vaadin liikaa. Ketään ei kiinnosta. En ymmärrä miksi. Apatia ottaa hitaasti minusta vallan. Vetäydynkö kuoreeni kuuntelemaan omaa ääntäni, vai yrittäisinkö sittenkin vielä? Osaisinko yrittää vielä?
lauantai, 24. huhtikuuta 2010
Palvelukseen halutaan
"Etsimme teennäistä ja persoonatonta henkilöä kansainvälisen tiimimme jäseneksi. Olethan sovinnainen sekä ulkonäkösi että ajatustesi osalta, ja tunnet itsesi todella tärkeäksi toimistoympäristössä. Osaat tukahduttaa kaikki impulssisi, ja pyrit aina antamaan itsestäsi hillityn kuvan. Jos sana "assistentti" kuulostaa sinusta hienolta, saatat olla etsimämme henkilö! Jos olet nainen, olethan hieman vaatimattomampi palkan suhteen."
"Etsimme elämäänsä kyllästynyttä toimistosiivoojaa. Olet luontainen marttyyri, ja sinulla on huono itsetunto. Et valita työolosuhteistasi kuin työpaikan ja -ajan ulkopuolella. Kateus ja alemmuudentunne toimistotyöntekijöitä, joiden tunnet menestyneen elämässään paremmin kuin sinä, kohtaan katsotaan eduksi."
"Haetaan miestä tuotantotyöntekijäksi tehtaaseen. Sinulla on korkea työmoraali, ja tunnet vahvasti, että suomalaisen miehen kuuluu tehdä töitä aamusta iltaan. Osaat toimia monikulttuurisessa ja tasa-arvoisessa työympäristössä, ja kyseenalaistat muunmaalaisten ja naisten ammattitaidon ja älykkyyden sekä toivot, etteivät he ainakaan saisi samaa palkkaa kuin sinä, vain silloin, kuin he itse sitä kuule. Osaat tarvittaessa piristää työilmapiiriä seksistisillä ja rasistisilla vitseillä."
"Etsimme elämäänsä kyllästynyttä toimistosiivoojaa. Olet luontainen marttyyri, ja sinulla on huono itsetunto. Et valita työolosuhteistasi kuin työpaikan ja -ajan ulkopuolella. Kateus ja alemmuudentunne toimistotyöntekijöitä, joiden tunnet menestyneen elämässään paremmin kuin sinä, kohtaan katsotaan eduksi."
"Haetaan miestä tuotantotyöntekijäksi tehtaaseen. Sinulla on korkea työmoraali, ja tunnet vahvasti, että suomalaisen miehen kuuluu tehdä töitä aamusta iltaan. Osaat toimia monikulttuurisessa ja tasa-arvoisessa työympäristössä, ja kyseenalaistat muunmaalaisten ja naisten ammattitaidon ja älykkyyden sekä toivot, etteivät he ainakaan saisi samaa palkkaa kuin sinä, vain silloin, kuin he itse sitä kuule. Osaat tarvittaessa piristää työilmapiiriä seksistisillä ja rasistisilla vitseillä."
keskiviikko, 21. huhtikuuta 2010
Uusi normaali
Jos mietin, mitä elämässäni haluan eniten, niin kaikkein eniten haluaisin olla normaali. Niin normaali, että mielipiteeni mukailisivat yleistä mielipidettä. Niin normaali, että tavallisessa keskustelussa ymmärtäisin, mitä toinen tarkoittaa, sekä viestin että viitekehyksen osalta. Näyttäisin normaalilta, kuulostaisin normaalilta, ajattelisin normaaleja ajatuksia, ja minulla olisi normaalit arvot. Eläisin täydessä harmoniassa ympäröivän maailman kanssa.
Miten tehdä maailmasta individualistinen ja liberaali paikka, jossa korkein hyve on oikeudenmukaisuus, jossa ristiriitatilanteet ratkaistaan diplomaattisesti, jossa ihmiset pyrkivät kasvamaan kohti omia henkilökohtaisia ideaalejaan, sekä kunnioittavat toisiaan ja arvostavat erilaisuutta rikkautena? Miten tehdä maailmasta paikka, jossa minä olen normaali?
Paremman idean puutteessa aion aloittaa julistamalla itseni normaaliksi. Tämä on normaali blogi, jossa on normaalin ihmisen normaaleja ajatuksia. Aion olla näin anonyymiuden turvin suorempi, rehellisempi ja avoimempi, kuin mitä olen koskaan kenellekään ollut. Blogin ensisijainen tarkoitus on olla venttiili, jonka kautta päästän liikaa painetta pois, kun ristiriita oman ja ympäröivän maailman välillä kasvaa, mutta toivoisin voivani myös löytää ihmisiä, joiden kanssa voisimme yhdessä arvostaa toisiamme.
Miten tehdä maailmasta individualistinen ja liberaali paikka, jossa korkein hyve on oikeudenmukaisuus, jossa ristiriitatilanteet ratkaistaan diplomaattisesti, jossa ihmiset pyrkivät kasvamaan kohti omia henkilökohtaisia ideaalejaan, sekä kunnioittavat toisiaan ja arvostavat erilaisuutta rikkautena? Miten tehdä maailmasta paikka, jossa minä olen normaali?
Paremman idean puutteessa aion aloittaa julistamalla itseni normaaliksi. Tämä on normaali blogi, jossa on normaalin ihmisen normaaleja ajatuksia. Aion olla näin anonyymiuden turvin suorempi, rehellisempi ja avoimempi, kuin mitä olen koskaan kenellekään ollut. Blogin ensisijainen tarkoitus on olla venttiili, jonka kautta päästän liikaa painetta pois, kun ristiriita oman ja ympäröivän maailman välillä kasvaa, mutta toivoisin voivani myös löytää ihmisiä, joiden kanssa voisimme yhdessä arvostaa toisiamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
