Laadullinen yksinäisyys

Yksinäisyys ei aina katso ulospäinsuuntautuneisuutta, ystäväpiirin laajuutta, sosiaalisen elämän vilkkautta. Yksinäinen voi olla myös sellaisten ihmisten ympäröimänä, joiden seurassa viettää usein aikaa. Tällainen yksinäisyys saattaa lopulta kasvattaa ihmisestä sisäänpäinkääntyneen tai jopa antisosiaalisen. Toisten ihmisten kanssa on tuskastuttavaa olla, kun yhteistä maaperää ei ole ja sosiaaliset tarpeet eivät täyty.

Koen joskus olevani sisäänpäinkääntynyt olosuhteiden vuoksi. Suurin osa tavanomaisesta jokapäiväisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä on minulle vähintäänkin epämiellyttävää, ajoittain jopa sietämätöntä. Minä en halua keskustella toisten ihmisten tekemisistä, ellei asiaan liity jotakin pohdintaa tekoon tai ihmisyyteen liittyen, ja keskustelun lopuksi saatan olla ymmärtänyt jotakin uutta. Minua ei kiinnosta keskustella asioista siksi, että niillä olisi viihteellistä shokkiarvoa (huumori toki erikseen). En halua kuulla purematta nieltyjen ajatusten ja mielipiteiden toistelua, enkä varsinkaan heikkoja ja sokeita puolusteluja, jos asioita kyseenalaistetaan. En voi sietää toiseen ihmiseen kohdistettua kritiikkiä, joka ei ole minusta oikeutettua. Enkä sinänsä ymmärrä small talkin pointtia, mutta jos aiheet ovat jotakin yhteistä ja yleistä kuten sää, eivätkä esim. selostavalla, ei-analysoivalla tavalla tv-sarjojen juonenkäänteisiin liittyviä, osallistun keskusteluun ihan mielelläni, joskaan en aina kovin suurella mielenkiinnolla.

Mutta minä todella haluan puhua tieteestä ja taiteesta, filosofisista kysymyksistä, syvästi merkityksellisistä asioista. Minä haluan käydä kiihkottomia keskusteluja ihan mistä tahansa aiheesta, mutta joissa pyritään yhdessä syvempään ja laajempaan ymmärrykseen, uuteen oivallukseen, parempaan totuuteen, yhteyksien luomiseen tai huomaamiseen asioiden välillä. Ja minä haluan, että keskustelussa kumpikin osapuoli käyttää aivojaan ja sydäntään ja miettii ja etsii, vilpittömästi, rehellisesti ja avoimesti. (Mainittakoon tähän väliin, että pidän kovasti myös kuuntelemisesta, jos jollakulla on jotakin tietoa tai näkemystä jostakin aiheesta.) Ja minä haluan käydä näitä keskusteluja pesutuvassa, työpaikan kahvihuoneessa, koulussa välitunnilla, rappukäytävässä, internetin keskustelupalstoilla, lähikaupan käytävällä. Ja aivan erityisesti minä haluan käydä näitä keskusteluja ystävien kanssa.

Mutta vaadin liikaa. Ketään ei kiinnosta. En ymmärrä miksi. Apatia ottaa hitaasti minusta vallan. Vetäydynkö kuoreeni kuuntelemaan omaa ääntäni, vai yrittäisinkö sittenkin vielä? Osaisinko yrittää vielä?